/ DOCTYPE HTML PUBLIC "-//W3C//DTD HTML 4.01//EN" "http://www.w3.org/TR/html4/strict.dtd"> 21 Dante Alighieri - La Divina Commedia - Paradiso / Eino Leino - Jumalainen Näytelmä

21
Dante Alighieri - La Divina Commedia - Paradiso
Eino Leino - Jumalainen Näytelmä

Taas kasvoihin jo valtiattareni
ma olin silmät kiintänyt ja sielun,
kaikista muista miettehistä vapaan.

Mut hän ei hymyillyt, vaan virkkoi mulle:
»Jos nyt ma hymyilisin, vois sun käydä
kuin kerran Semelen, mi tuhkaks paloi.[261]

Näät kauneuteni, kuten nähnyt olet,
sikäli syttyy, kasvaa kuin me noustaan
palatsin ijäisen tään portahia,

ja hehkuu niin, jos hillitä ei sitä,
ett ihmisvoimas ois sen leimunnalle
kuin lehvä, johon tuli taivaan iskee.

Olemme nousseet soihtuun seitsemänteen,[262]
mi Jalopeuran povell' liekkivällä
säteilee kirkkaammin sen voimaa juoden.

Suo mieles seuraella silmiäsi,
tee niistä peilit kuvion sen kuultaa,
mi tässä peiliss' sulle kangastuvi.»

Jos joku tietäis, kuinka katseheni
näöstä nautti autuaasta hänen
mun kääntyessä esineihin muihin,

hän ymmärtäis, mik' onni sentään oli
totella taivaallista saattajaani,
jos vastakkain hän vaa'itsee nuo seikat.

Kristallissa, jok' kiertäin maailmata
nimeä kantaa päällikkönsä kuulun,[263]
min hallitessa paha kaikki nukkui,

näin kullanväriset ma portaat[264] ylös
kohoovan, valon läpivälkyttämät,
niin ylös, ettei nähdä voinut silmä.

Ja alas asteita sen käyvän näin ma
niin monta loistoa kuin kaikki valot
taivaalta oisi siihen siroitetut.

Kuin päivän ensi koittehella naakat
kokoontuu luonnonvaiston mukaan ynnä
lyö lämmetäkseen ilmaa siivin kylmin,

ja osa lentää pois eik' enää palaa,
taas toiset kääntyy samaan lähtöpaikkaan
ja siihen kaartamahan jäävät toiset;

niin näytti minusta, kun katsoin hehkuun
säenten, yhdess' saapuvaisten, koska
ne heljät heittyi porras-astehelle.

Ja se, mi seisoi meitä lähimpänä,
niin loisti, että lausuin itsekseni:
»Tajuan hyvin rakkautes ma merkin.»

Mut hän,[265] joit' aikaa ynnä tapaa varron
puheen ja vaitiolon, seisoo hiljaa;
siks vasten toivoani viel' en kysy.

Siks hän, mi näki, kuinka vaikenin ma
sen katselmuksissa, mi kaikki näkee,
näin virkkoi: »Tyydytä jo kuuma halus!»

Ma virkoin: »Tosin vuoksi ansioni
en oman vaatia voi, että vastaat;
mut hänen vuoks, mi mulle sallii sanan,

ah, sielu autuas, mi piilet riemus
sisällä, tee nyt mulle tiettäväksi,
mik' on sun saattanut niin liki mua.

Ja lausu, miks ei tässä taivahassa
soi Paratiisin sulosoinnut, jotka
niin hartahina alemmissa helkkää.»

»Sun kuulos kuolevaisen on kuin näkös»,
hän vastas; »syystä siitä[266] ei soi laulu,
mist' ei myös hymyile Beatrice täällä.

Pyhiä käynyt olen portahia
näin alas vain sua ilahduttaakseni
puheellain ynnä valo-vaipallani.

Ei rakkaus suurempi mua kiirehtänyt,
se hehkuu yhtä suurna, suurempana
tääll' ylhäällä, kuin näät sen leimunnasta;

vaan tunne rakkauden, mi meistä tekee
maailman-kaitselmuksen orjat alttiit,
tääll' arvat jakaa, kuten oivaltanet.»

»Nään kyllä», virkoin, »pyhä soihtu, rakkaus
näiss' että kartanoissa riittää vapaa
jo totteluhun ikikaitselmuksen.

Mut se on ymmärtää mun työläs, kuinka
sa yksin juuri kumppaneistas tähän
tekohon ennen muita määrättihin.»

Sanaani viimeiseen en päässyt vielä,
kun valo kiertäin keskipistettänsä,
nopean myllynkiven lailla pyöri.

Ja vastas rakkaus, mi asui siinä:[267]
»Jumalan valkeus mun yltä valaa
ja läpitunkee kotelon, miss' olen.

Ajuuni omaan yhtyneenä voima
sen kohottaa mun niin, ma että näen
Ylimmän Olennon, jok' on sen lähde.

Säteilemäni riemu siitä johtuu;
mikäli kirkastuu näät sielun-silmäin,
sikäli loistan Luojan rakkautta.

Mut sielu kirkkainkaan ei taivahissa,
serafi ei, jok' enin näkee Luojan,
voi selitystä kysymyksees antaa.

Näät Ikisäätämyksen onkaloihin
syvälle niin sen tutkain tunkee, että
ei sinne silmä kuolevainen kanna.

Ja päälle maan kun jälleen saavut, kerro
tää siellä, ettei julkeneisi kukaan
päämäärää tuota kohti käydä enää.

Valoisa tääll' on sielu, siellä tumma;
siis päätä, kuinka päällä maan se mahtais,
mit' ei se voi, sen vaikka Taivas korjaa.»

Sanansa mulle pani paalut moiset,
ma että rajoituin vain kysymähän
häneltä nöyrästi, ken ol' hän itse.[268]

»Niin nousevat Italian kahden rannan
välillä vuoret kotiseutus luona,
ett' ukkonen käy niitä alempana.

Ne Catria-kukkulaksi siellä kaartuu;
sen alla luostari on yksinäinen
ja vihitty vain kaitselmuksiin pyhiin.»

Näin kerran kolmannen hän mulle haastoi
ja sitten jatkoi: »Palvelukseen Luojan
lujenin siellä niin, ett' tyydyin ruokaan

mehusta öljypuun vain valmistettuun,
keveesti kestin kylmän, kuuman ajat
ja elin elämääni miettiväistä.

Tuo luostar' runsaat näille taivahille
hedelmät kantoi; nyt ei kanna mitään,
niin että pian selvinnee sen turhuus.

Pier Damiano olin siellä; Neitseen
majassa rannall' Adrian kun asuin,
nimeni Pietar' Syntinen taas oli.

Maist' elämääni vähän jäljell' oli,
kun mulle tyrkättiin tuo hattu, joka
pahasta pahempaan vain päähän vaihtuu.

Laihoina, avojaloin saapui Cephas[269]
ja astia tuo Pyhän Hengen suuri
jokaisen töllin ruokaan tyytyväisnä.

Mut raskaat nykypapit[270] tahtoo yhden,
mi tukee toisen, joka heitä ohjaa,
ja kolmannen, mi vielä liepeen kantaa.

He ratsunsa niin verhoo vaipoin, että
eläintä kaks käy saman peiton alla:
oi pitkämielisyys, mi moista siedät!»

Hän päätti. Näin nyt valoparvein aste
asteelta alas kiertävän ja käyvän
ja joka kierrokselta kaunistuvan.

Ne pysähtyivät hänen ympärilleen
ja huudon päästivät niin kovan,[271] että
ei siihen verrata voi mitään; minut

älyttömäks myös ukkonen tuo huumas.


[261] Semele pyysi kerran Junon neuvosta, että hän saisi nähdä Jupiterin täydessä loistossaan. Jumala täytti hänen toiveensa, mutta silloin salama iski häneen ja poltti hänet tuhkaksi.
[262] Seitsemäs soihtu on Saturnus, jossa pyhäin mietiskelijäin sielut oleskelevat ja joka tällä haavaa oli Leijonan tähtimerkissä. Astrologit pitivät Saturnusta kylmänä taivaankappaleena; Leijonan suuremman lämmön vaikutuksesta se oli nyt lauhkea.
[263] »Kristallissa» = Saturnus-taivaassa, joka on saanut nimensä Kreetan kuninkaan Saturnuksen mukaan, joka hallitsi maailmaa ns. »Kultaisella aikakaudella».
[264] Nämä portaat, jotka kuvannollisesti esittävät mietiskelevien sielujen kohoamista Jumalan tykö, ovat samat kuin seuraavassa laulussa mainitut Jaakobin portaat (ks. Moos. 28:12).
[265] »Mut hän jne.» = Beatrice.
[266] »Syystä siitä», ks. alk. säk. »Jos nyt ma hymyilisin...»
[267] Vastaukseksi Danten kysymykseen sielu selittää, ettei hänen ylemmyytensä rakkaudessa saanut häntä lähestymään Dantea vaan ainoastaan se velvollisuus, joka oli tullut hänen osalleen Jumalan »ikisäätämyksessä».
[268] Pier Damiano, joka tässä puhuu, syntyi n. 1007 köyhistä vanhemmista. Häntä kasvatti aluksi veli Damiano, jonka kunniaksi hän käytti nimeä _Petrus Damiani_. Päätettyään opintonsa Parmassa ja Ravennassa hän toimi itse opettajana suurella menestyksellä, mutta vetäytyi 30 vuoden ikäisenä maailmasta ja meni Fonte Avellanan luostariin (Catria-vuoren rinteellä), jonka apotiksi hänet valittiin. Tässä toimessaan hän teki tärkeitä palveluksia useille paaveille, niin että hänet 1058 nimitettiin Ostian kardinaali-piispaksi, jonka arvon hän hyvin vastahakoisesti otti vastaan. Hän sovitti mm. Rooman ja Milanon kirkon välit. Sittemmin hän palasi jälleen luostariin (Sta Maria Ravennassa), eli yksinkertaisena munkkina ja nöyryydestä kutsui itseään Pietari Syntiseksi (_Petrus peccator_). Kuoli Faenzassa 1072, jättäen jälkeensä useita uskontoa käsitteleviä teoksia.
[269] Cephas (Keefas), nimi, jonka Kristus antoi Simonille; merkitsee samaa kuin Petrus (Pietari) = kivi, kallio.--Pyhän Hengen astia on apostoli Paavali, _Vas electionis_.
[270] Damiano syyttää pappeja ja kirkonmiehiä, jotka ylellisyydessä olivat tulleet niin lihaviksi, etteivät voineet omin neuvoin liikkua ja käyttivät kaapuja, niin pitkiä ja väljiä, että niihin mahtui sekä mies että hevonen (»_due bestie_»).
[271] Sielut huusivat kostoa Kirkon turmelijoille ja eritoten Bonifacius VIII:lle, kuten Beatrice seuraavassa laulussa selittää: Tajunnut jos sen rukoukset oisit, sa tietäisit jo Herran koston, jonka näkevä olet ennen kuolematas.

<<< list operone >>>