17
Dante Alighieri - La Divina Commedia - Paradiso
Eino Leino - Jumalainen Näytelmä

Sellaisna kuin luo Klymenen hän, joka
viel' itaroittaa isät lapsillensa,
kyselemähän saapui synnyntäänsä,[217]

ma siinä seisoin; sellaisena näki
Beatrice hänet ja tuo soihtu pyhä
mi vuokseni jo vaihtanut ol' paikkaa.

Siks Valtiattareni virkkoi: »Päästä
sanoiksi kaihos hehku, jotka kantaa
sun oman sielus leimaa leimuavaa.

Ei niin, ett' tietoamme kartuttaisi
sun puhees, vaan ett' tottuisit sa julki
janosi tuomaan sammutettavaksi.»

»Oi kallis juureni, niin ylhä, että
näät ennen luomista jo luodut seikat
tajuten pisteen,[218] missä ajat kaikki

on nykyisiä, niinkuin ymmärtävät
maan lapset, ettei koskaan kolmiohon
voi mahtua kuin yksi tylsäkulma!

Kun seurassa Vergiliuksen olin
vuorella, jolla sielut lääkitähän,
ja matkallani kuolon valtakuntaan,

ma vastaisuudestani ankaria
sanoja kuulin,[219] vaikka pantsaroitu
hyvinkin olen vastaan kohtaloa.

Toiveeni täyttyis siksi nyt, jos kuulla
ma saisin, mikä mua vartoo arpa,
näät nuoli tietty satu ei niin syvään.»

Valolle samalle näin virkoin, ennen
mi mulle oli haastanut, ja ilmi
toiveeni toin Beatricen mielen mukaan.

Eik' arvoituksin,[220] jotka houkkaa kansaa
kietoivat ennen kuin ol' kuollut Luojan
karitsa, kantaja maailman synnin,

vaan sanoin säntillisin, selvin vastas
minulle isän-rakkaus, hunnutettu
ja näkyväinen autuus-hymyilyssään:

»Ajallinen, mi ainehenne äärten
ja mittain ulotu ei ulkopuolle,
kuvastuu kaikki Luojan katselmukseen.

Mut siit' ei välttämättömyyttä voita
se enempää kuin pursi virran viemä
katseesta, johon heijastuu sen kulku.

Ja sieltä, niinkuin urkuin harmoniat
suloiset saapuu korvahan, nyt näkyy
silmääni aika, joka kypsyy sulle.

Kuin jättää sai Hippolytus Ateenan[221]
vuoks emintimän häijyn, julman, viekkaan,
niin sunkin pakko jättää on Firenze.

Sit' tahdotaan ja siihen pyritähän;
ken tuota tuumii, koht' on onnistuva,
miss' itse Kristus joka päivä myödään.[222]

Syyn saapa kansan suussa on, ken hävii,
kuin tavallista; mutta todistaja
oleva toden loukatun on kosto.

Sun kaikk' on jätettävä kalleimpasi,
syvimmin lempimäs; ja tää on nuoli
maanpaon jousen sulle ensimmäinen.

Kokea saat sa, kuinka syödä karvas
on leipä muiden sekä kuinka raskaat
on nousta, laskeutua mieron portaat.

Mut enin painava sun hartioitas
on seura huono,[223] tuhma, jonka kanssa
kurjuuden alhoa tuot' astuskelet.

Ilkeyttä houkkain, kiittämättömyyttä
sa heiltä niität; vaan senjälkeen pian
punertuu otsa heiltä eikä sulta.

On heidän raavas-raakuutensa käypä
niin julki, ett' on sua kaunistava,
kun ollut olet oma puolueesi.

Tyyssijas, ensi lietes lämpö suopeus
oleva suuren on Lombardialaisen,[224]
mi ylös portaita vie kotkaa pyhää

ja jok' on hoitava niin hyvin sua,
ett' teillä pyyntö ja sen täyttäminen
jää toiseen järjestyksehen kuin muilla.

Sa hänen luonaan tapaat sen, min syntyyn
tää tähti vankka vaikutti niin syvään,
tekonsa että kuuluisiksi tulee.

Vuoks nuoruutensa huomattu ei vielä
hän ole, sillä yhdeksän vain vuotta
nää häntä kiertäneet on piirit pyhät.

Mut ennen kuin Gascognelainen pettää
ylevän Henrikin, lyö tulta hänen
kykynsä halveksua rahaa, vaivaa.

Tekonsa jalot tunnetuiksi tulee,
niin ettei niistä kieliänsä vaiti
voi pitää hänen vainolaisensakaan.

Sa häneen usko ynnä suosioonsa;
monien kohtalot hän muuttaa, vaihtaa
rikasten sekä kerjäläisten osat.

Tuo muistoos kirjoitettu olkoon, mutta
sit' älä sano...» Ja hän kertoi paljon,
jot' tuskin uskoo, ken sen itse kokee.

Ja jatkoi: »Poika, selitys on tässä
sen, mitä sulle lausuttiin; nää paulat
aurinkokierron harvan taa vain piilee.[225]

Sua tahdo silti vihaamaan en kansaas;
näät elos jatkuva on siitä yli
kuin heidän vilppinsä saa rangaistuksen.»

Kun vaieten tuo pyhä sielu näytti
valmiilta kankaan kudontaan, min hälle
ma olin virittänyt kangaspuille,

ma aloin niinkuin se, mi neuvon vielä
epäillen vaatii joltakulta, joka
rakastaa, näkee, tahtoo vilpitöntä:

»Näen, taatto armas, kuinka ratsastavi
mua vastaan aika antaaksensa iskun,
mi tuntuvin on sille, ken ei torju.[226]

On silloin paras olla kaukaa viisas,
menetä muita etten lauluillani,
jos multa riistetähän paikka rakkain.

Ma maailmassa tuskan äärettömän
ja vuorella, min sulokukkulalta
mun tänne nosti silmät Naisen kauniit,

valosta valoon sitten halki Taivaan
oon kuullut moista, joka, jos sen kerron,
monelle maistuva on katkeralta;

mut jos ma pelkään totta tuoda julki,
epäilen, saanko elää niiden kesken,
oleva joille on tää aika vanha.»

Se valo, jossa loisti löytämäni
tuo kalleus, nyt vasta leimahtikin
kuin kultapeili, johon päivä paistaa.

Ja vastas: »Varmaan omatunto, oman
häpeän taikka muiden hämmentämä,
sanasi arvaava, on ankariksi.

Mut silti jätä kaikki sievistely,
tuo julki kaikki, mitä nähnyt olet,
ja kynnet tuntekoon se, joss' on syyhy.

Näät laulus vaikka karkealta soiskin
ens kuulemalla, jättää terveellisen
ravinnon voi se vatsaan sulattajan.

Siks olkoon huutos niinkuin myrskytuuli,
mi enin puskee puita korkeimpia;
tää koituva on sulle kunniaksi.

Siks sulle näytetty on taivahissa
ja vuorella ja syvyyksissä vaivan
vain olentoja, jotka tuntee maine.

Näät kuulijan ei mieli tyydy eikä
hän usko esimerkkiin, jonka juuret
on tuntemattomat ja piilotetut,

ei epäselviin todistuksiin myöskään.»


[217] Kun Phaeton kuuli Epaphoksen, Jupiterin ja Ion pojan väittävän, ettei hän ollut auringonjumalan poika, hän riensi heti äitinsä Klymenen luo saadakseen kuulla totuuden. (Ovidius). Onnettomuus, joka Phaetonia kohtasi kun hän sai päivän vaunut ohjattavakseen, lienee se syy, joka saa isät vastahakoisiksi täyttämään lastensa kaikkia toiveita.
[218] »Tajuten pisteen» = Jumalan, joka näkee menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden.--Cacciaguida vetoaa geometriaan, koska se (Danten muk.) on varmuuden korkein aste, »scienza senza macula d'errore e certissima per se» (_Convito_ II: 14).
[219] Ks. XV laulu, s. 7.
[220] »Arvoituksin» = oraakkelien yms. vastauksin.
[221] Kun Hippolytus, Theseuksen poika oli hyljännyt äitipuolensa rakkaudentunnustuksen, tämä väitti pojan isälle, että Hippolytus oli rakastunut häneen ja tahtonut vietellä hänet, jonka vuoksi Theseus karkoitti poikansa Ateenasta (Ovidius).
[222] Rooman paavillisessa hovissa, jossa simonia kukoistaa, ja siellä varsinkin paavi Bonifacius VIII, joka tiettävästi oli Danten verivihollinen.
[223] »Seura huono» = Danten onnettomuustoverit (600 »valkoista» ja ghibelliiniä), jotka suurimmaksi osaksi olivat itsekkäitä ja halpamaisia, vailla sitä ylevää maailmankatsomusta, joka Danielia oli. Nämä tekivät kolme eri yritystä palata takaisin Firenzeen (Dante otti osaa ainakin yhteen), ja nämä yritykset, joskin ne olivat hyvin suunniteltuja, suoritettiin niin päättömästi ja raukkamaisesti, että ne herättivät vain inhoa Dantessa. Siksi oli hänelle kunniaksi, että hän oli ollut »oma puolueensa».
[224] »Suuri Lombardialainen» on todennäköisesti eräs kuuluisan Della Scalan (Scaliger) suvun jäsen, Bartolomeo, Alberto della Scalan poika ja hänen jälkeensä Veronan herra (1301-1304)--suvun vaakunassa oli porras (scala) ja keisarill. kotka. Alberton toinen poika, Gan Grande (synt. 1291) oli lahjakas ja kunnostautui sotaisissa toimissa, niin että Dante usein ennustaa hänestä ghibelliinien nimen ja Pohjois-Italian keisarivallan uudistajaa. Tultuaan Veronan herraksi (1312-1329), jona hän ei enää kaivannut rikkauksia eikä kaihtanut vaivoja, hän auttoi keisari Henrik VII:n tuloa Italiaan (kruunattiin 1312). Henrikiä tuki näennäisesti paavi Klemens V »Gascognelainen»--mutta toisaalta tämä suosi Napolin kuningasta Robertia ja guelfeja, jotka vastustivat Henrikiä.
[225] »Nää paulat jne.» = Aika, jolloin Dante karkoitetaan maanpakoon on koittava parin vuoden kuluttua.
[226] Dante on epätietoinen, tuleeko hänen antautua alttiiksi aikalaistensa vihalle ilmaisemalla kaiken mitä oli kirjoittanut ja oli aikeessa kirjoittaa aikansa huomattavimmista henkilöistä, vaiko kadottaa maineensa jälkimaailman edessä salaamalla kaikki.

<<< list operone >>>