01
Dante Alighieri - La Divina Commedia - Purgatorio
Eino Leino - Jumalainen Näytelmä

Älyni pursi purjeensa nyt nostaa
vesiä vienompia juostaksensa
ja jättääksensä meret julmat[1] taakseen:

Nyt toista laulaa tahdon valtakuntaa,
miss' ihmishenki puhdistuu ja tulee
taivaisen tien ja armon arvoiseksi.

Mut runous kuollut haudastansa nouskoon!
Omanne olla tahdon, Musat pyhät,
ja auttakoon mua armas Kalliope,[2]

sävelin moisin säestellen mua
kuin tuta saivat tytöt Pieroksen,[3]
harakat, jotka teitä haastoi kilpaan!

Suloinen niinkuin itämaan safiirin
ol' ilman hohto ylläni, ja seesnä
ens piiriin[4] saakka taivas puhdas päilyi.

Taas silmäni sai halun nähdä, koska
nyt olin jättänyt ma ilman kuolleen,
mi murheutti katsehen ja mielen.

Tuo tähti[5] kaunis, joka lempeen lietsoo,
hymyhyn hurmas idän ääret kaikki,
Kalojen tähtimerkin kalventaen.

Ma oikealle käännyin tarkastamaan
etelän äärtä: tähteä näin neljä,[6]
jotk' oli nähty vain ens ihmis-aikaan.

Iloitsi taivas niiden tulkinnasta.
Oi, pohjan puoli, kuinka orpo olet,
kun saa et nähdä moista kirkkautta!

Taas käännyin niitä katsomasta, loinpa
katseeni toista taivaankantta kohti,
otava josta kadonnut jo oli:

Näin vierelläni ukon[7] yksinäisen,
niin arvokkaan, niin kunnioitettavan
kuin isä lapsellensa lienee kukaan.

Partansa pitkä oli, harmahtava,
ja yhden-näköinen kuin tukka, joka
povella heilui kaksijakoisena.

Sätehet noiden neljän tähden pyhän
valoivat valkeudellaan kasvot häitä,
hän että eessäni kuin Päivä seisoi.

»Keit' ootte, jotka vasten virtaa tummaa
tulette vankilasta ijäisestä?»
hän virkkoi, päätään arvokasta puistain.

»Ken teitä johti? Ken ol' lyhty teille
yön syvyydestä päästäksenne, joka
ijäti synkistää nuo kuolon kuilut?

Lait helvetin siis joko juurin järkkyy?
Uus onko taivahassa tahto, koska
käy kadotetut minun kallioitain?»

Oppaani silloin mua koski, sanoin
ja käsin ynnä elein polvet multa
ja kasvot painoi kunnioittaviksi.

Hän sitten näin: »En saavu itsestäni,
taivaasta Nainen[8] alas astui, pyysi
mun tämän miehen tietä johtamahan.

Mut kosk' on tahtos, että meistä tietää
enempi saisit sekä matkastamme,
ei olla toinen voi mun tahtonikaan.

Tää viel' ei nähnyt viime iltaa, mutta
niin liki sitä hulluus vei jo hänet,
ett' tuskin oli aikaa kääntymykseen.

Niin on kuin sanoin; lähetetty olin
hänt' auttamaan, eik' ollut tietä muuta
kuin tämä, jota tänne lähdin käymään.

Hän nähnyt on jo kaikki kadotetut;
nyt näyttää aion hälle henget, jotka
sun vartioiminasi valkenevat.

Kuin hänet tuonut oon, ois pitkä haastaa;
soi taivas voiman mulle, että hänet
sua kuulemaan ja näkemään voin johtaa.

Suvaitse suosia siis tuloansa!
Vapautta etsii hän: sen arvon arvaa
se vasta, ken sen eestä uhras elon.

Sa tiedät sen, sa, jolle tervetullut
ol' Utikassa kuolema, kun jätit
pois verhon, jonka kirkastaa Suur' päivä.

Lakeja luonnon loukanneet me emme,
hän elää näät, ja Minos ei mua estä;
piirissä asun, jossa Martiasi[9]

sua vielä rukoilevi silmin sivein,
o pyhä povi, että ois hän omas:
vuoks lempensä nyt meihin mielly vihdoin!

Suo seitsemän nyt valtaas nähdä meidän;
sua hälle kiittää tahdon, jos sa sallit
alhaalla tuolla sua mainittavan.»

»Martia niin ol' armas nähdä mulle»,
hän vastasi, »niin kauan kuin ma elin,
ma että toivehensa täytin kaikki.

Mut tuon kun virran pahan[10] tuollapuolla
hän on, mun[11] muistaa hänt' ei salli laki,
mi mulle säättiin sieltä päästessäni.

Vaan Nainen taivainen jos ohjaa sua
kuin sanot, tarvis sua ei sievistellä;
on kyllin, hänen nimessään kun pyydät.

Sileä katkaise siis kaisla,[12] vyötä
hän sillä, myös hän kasvot pesköön, niistä
pois että haihtuis joka jälki loan.

Näät sovi kenenkään ei silmin samein
tavata ensi vartiaa[13] tään paikan;
kas, paratiisin heimohon hän kuuluu.

Mudassa pehmeässä, pitkin rantaa[14]
tään saaren pienen, kasvaa kaislametsä
siell' alahalla, aallon häilyttämä.

Ei mikään kasvi lehti-lehvä taikka
kovempi-runkoinen voi siellä elää,
kun taivu ei se tuulen tahdon mukaan.

Takaisin tänne sitten älkää tulko!
Pian Päivä nousee, tienne näyttää, mistä
on loivin pääsy vuoren kukkulalle.»

Katosi hän. Ma puhumatta sanaa
nyt nousin. Oppaakseni kaiken käänsin
niin katsantoni kuin myös mielenkiinnon.

Hän alkoi: »Tule, poikani, mua seuraa;
takaisin käymme sinne, missä painuu
tasanko tää päin ala-ääriänsä.

Jo aamun rusko voitti aamun varjon,
mi eellä pakeni, niin että kaukaa
ma meren läikän erottaa jo taisin.

Kuin mies, mi kääntyy tielle suljetulle
ja turhaks uskoo toivon päästä tuosta,
niin kuljimme me yksinäistä kenttää.

Me sinne tultiin, missä kaste soti
kerällä Päivän, haihtuen vain verkkaan,
kun sitä siimes auttoi viileydellään.

Levitti kädet kumpaisetkin silloin
mun Mestarini nurmikolle hiljaa;
ma tietäin aikehensa, kohden häntä

kohotin poskipääni itkettyneet:
taas ilmi sai hän kasvoin kaunovärin,
jok' oli Helvetissä himmentynyt.[15]

Tulimme tuosta rantaan autiohon,
min merta purjehtinut mies[16] ei koskaan,
ken oisi palausta ymmärtänyt.

Mun vyötti hän tuon toisen[17] tahdon mukaan.
Oi ihme! Heti kun hän kumartuen
valitsi kasvin nöyrän tuon, jo kasvoi

samalla toinen toisen kaislan sijaan.


[1] »Meret julmat», Helvetin pimeys ja kauhut, joita näkemästä Dante Vergiliuksen opastamana nyt on tullut taas kirkkaan avoimen taivaan alle, Kiirastulen vuoren juurelle.
[2] Kalliope, yksi runottarista, ylevämmän (eeppisen) laulurunouden edustaja.
[3] Thessalian kuninkaan Pieroksen yhdeksän tytärtä, jotka haastoivat runottaret kilpalaulantaan kanssaan, mutta hävisivät kilvan ja röyhkeytensä rangaistukseksi muutettiin harakoiksi.
[4] Ensi piiri = kuun piiri.
[5] Venus, tässä aamutähtenä.
[6] »Tähteä näin neljä». Nähtävästi Dante tarkoittaa tällä tähtisikermällä neljää kardinaalihyvettä (viisaus, oikeus, urhoollisuus ja kohtuullisuus). Ainoastaan ensimmäinen ihmispari on paratiisissa olonsa aikana, viattomuuden tilassa nähnyt sen loistavan. Maallisen paratiisin ajateltiin näet sijaitsevan Kiirastulen vuoren huipulla.
[7] Ukko on Cato Utikalainen, joka surmasi itsensä vuonna 46 eKr. (ks. S. 8, s. 5.) päästäkseen näkemästä Rooman tasavallan kukistumista Caesarin voiton jälkeen. Itsemurhaajana ja pakanana hänen olisi pitänyt olla Limbuksessa, Helvetin esipihassa, mutta Dante kunnioitti suuresti Catoa hänen miehekkäitten hyveittensä takia ja asetti hänet sen vuoksi sopivana miehenä Kiirastulen vuoren vartijaksi. Viimeisellä tuomiolla, jolloin sielut jälleen saavat kirkastetut ruumiinsa ja puhdistuminen kiirastulessa lakkaa, Catokin pääsee nauttimaan taivaan riemusta.
[8] »Nainen», Beatrice, Danten nuoruuden lemmitty, joka runoelmassa edustaa korkeinta, jumalallista viisautta ja armoa.
[9] Martia, Caton puoliso, joka Vergiliuksen ja muiden kanssa, joiden ainoana syntinä on ollut uskon puute, asustaa Limbuksessa.--Minos, manalan tuomari, tuomitsee ainoastaan niitä, joiden olinpaikka on Limbuksen alapuolella.
[10] »Virran pahan», Akeronin, tuonelan joen.
[11] Danten tunnustus: hän ei tunne itseään täysin vapaaksi kateudesta, mutta enemmän ylpeyden, alemman piirin syntiin syypääksi.
[12] Kaisla, nöyryyden ja kärsivällisyyden vertauskuva.
[13] »Ensi vartia», enkeli, joka vartioi pääsyä vuoren ensimmäiseen puhdistuspiiriin.
[14] Danten Kiirastuli on korkea, kartion muotoinen vuori, joka sijaitsee pyöreällä, kaislojen ympäröimällä saarella. Saaren ajateltiin olevan ainoa maa läntisellä pallonpuoliskolla. Itse vuori, alhaalta jyrkempi, ylhäältä loiva, on jaettu seitsemään vyönä kiertävään penkereeseen eli piiriin, jotka vastaavat katolisen opin seitsemää kuolemansyntiä, ylpeyttä, kateutta, vihaa, (henkistä) laiskuutta, ahneutta, mässäystä ja lihan himoa.
[15] Helvetin huuruista ja hänen omista kyyneleistään.
[16] Vihjaus Odysseukseen, joka ei koskaan palannut.
[17] »Tuon toisen», Caton.

<<< list operone >>>