14
Dante Alighieri - La Divina Commedia - Paradiso
Eino Leino - Jumalainen Näytelmä

Kehästä keskukseen tai myös päinvastoin
lasissa pyöreässä liikkuu vesi,
jos sisältä tai ulkoa on sysäys.

Mieleeni johtui, mitä sanon minä,
äkisti, koska lausumasta lakkas
tuo sielu kunniakas Tomaan pyhän.

Näät hänen puheensa ja Beatricen
muistutti mulle tuota vertausta;[171]
ja hänen jälkeensä tää alkoi haastaa:

»On ystävälläin tarve, vaikka sano
hän sit' ei sanoin eikä aattehinkaan,
totuuden toisen[172] pohjaan saakka päästä.

Siks virkkakaa: tää valo, josta välkkyy
hahmonne, jääkö ijäisesti teille
sellaisna niinkuin nyt se säteilevi?

Ja jos se jää, te kertokaa, se kuinka
siit' asti huikaise ei silmiänne
kuin jälleen näkyviksi teidät tehdään?»

Kuin tanhuajat piiritanssin, yltyin
ilosta ynnä hurmiosta, liikkuu
vireemmin sekä laulaa äänekkäämmin,

niin pyynnön pyhän, innokkaan tuon soiden
uus ilo täytti piirit taivahiset,
min ilmi toi he tanhuin, ihmelauluin.

Ken valittaa, tääll' että kuolla täytyy
elääkseen ylhäällä, hän virkistystä
ijäisen kasteen[173] tuntenut ei koskaan.

Hän, yks ja kaks ja kolme, kaiket ajat
elävä, hallitseva kolminaisuus,
rajaton itse, kaikki-rajoittava,

nyt virsin kolmin tuli virketyksi,
sointuivat sieluin äänet niin, ett' oisi
se palkka runsas joka ansiolle.

Valosta valkeimmasta[174] tanhupiirin
pienemmän kuulin silloin äänen kauniin
kuin Enkelin, mi Maarialle haastoi.

Se vastasi: »Niin kauan säteilevä
on rakkautemme, joka meitä verhoo,
kuin kestää riemu paratiisin tämän.

Oleva verho on kuin rakkautemme,
rakkaus kuin kyky nähdä Luojaa, kyky
taas tää kuin armo ylivuotavainen.

Kun ruumis pyhä, kirkastettu jälleen
yllemme puetaan, on kaunistuva
tää olentomme täydellistyessään.

Siks kasvava on kirkkaus, min saamme
ylimmän Hyvän armost' ainoastaan
ja jonka kautta voimme nähdä Häntä.

Niin kasvaa täytyy myöskin näkemisen,
myös kasvaa rakkauden, mi siitä syttyy,
ja kasvaa valon, jonka tuottaa tuli.

Mut niinkuin hiili, josta liekki liehuu,
tuon voittaa valkealla hehkullansa,
niin ettei himmene sen loisto oma,

niin hohdon tään, mi ympäröitsee meitä,
lihamme, joka alla maan nyt makaa,
myös kerran voittava on kirkkaudessa.

Väsytä meitä valo ei niin suurkaan,
elimet ruumiin koska voimistuvat
kaikelle, mistä nautinnon me saamme.»

Niin valmiit oli kuorot kumpaisetkin
ja alttiit _amen_ tuohon lausumahan,
niist' että näkyi ruumistensa kaipuu,

ehk' ei vain omain, mutta maammojenkin
ja taattojen ja muiden lempimäinsä,
heist' ennen kuin nää ikiliekit tuli.

Mut katso! Silloin ympäriltä kirkkaus
tasainen yhtyi valoon entisehen
kuin koska valkenevi taivaanranta.

Ja niinkuin illan suussa taivahalle
heikosti heijastuvat uudet soihdut
kuin vuoroin totta ois ne, vuoroin harhaa;

minusta tuntui niin, ett' aloin nähdä
ma uutten olentojen karkelohon
tuon kaksoispiirin ympärille käyvän.

Oi, Pyhän Hengen tosi leimahtelu!
Se kuinka äkkiä ja kirkkahana
mun silmihini häikäistyihin sattui!

Mut mulle näyttäytyi Beatrice kaunis,
hymyileväinen niin, hän että multa
jää niiden joukkoon, joit' ei muisti tapaa.

Samalla silmäni taas saivat näön
ja näin ma siirtyneeni korkeampaan
autuuteen yksin kera vallattaren.[175]

Tajusin hyvin, että noussut olin,
ma kiihkeästä tuikannasta tähden
mi tavallista palavammin puunsi.

Kaikesta mielestäin ja kielelläni
kaikille yhteisellä kiitin Luojaa
vuoks armon uuden tään nyt hartahasti.

Eik' ollut sammunut viel' uhriliekki
mun sydämeni, ennen kuin jo tunsin
sen olleen Jumalalle otollisen.

Sisältä kahden säteen hohtavia
punertui loistoja näät silloin; huusin:
»Oi, valo-Luoja, kuinka heidät puet!»

Kuin linnunrata tahdin suurin, pienin
välillä välkkyy maailmoiden napain,
niin että on se ihme oppineille,[176]

niin säteet tähti-kirjaellut merkin
tuon pyhän piirsi Marsin syvyytehen
kuin ympyrähän kaksi ristin viivaa.

Nyt muistin voima voittaa nerouteni;
ristillä tuolla salamoi näät Kristus,
niin etten kuvaa arvokasta löydä.

Mut ristinsä ken ottaa, Häntä seuraa,
on anteeks suopa, mit' en kerro, silloin
kun hälle näkyy salamassa Kristus.

Ylhäältä alas, kahtahalle myöskin
tuon ristin viivaa valot liikkui, loistain
kirkkaammin ohimennen ynnä yhtyin.

Noin tomuhiukat suorat taikka vinot,
nopeat, hitaat, pitkät, lyhyet, aina
vivahtavaiset sätehessä liikkuu,

mi usein leikkaa hetkiseksi varjon,
jonk ihmislapsi suojaksensa laatii
älyllä ynnä työllä taidokkaalla.

Kuin viulut, harput monikielisellä
sointunsa suloudella senkin hurmaa,[178]
ken ymmärrä ei nuotin merkitystä;

niin valot, jotka siirtyi silmissäni,
soi pitkin ristiä niin armahasti,
ett' tenhouduin, ma vaikk' en virttä kuullut.

Tajusin hyvin hymnilauluks äänet,
näät sanat '_Nouse, voita!_'[177] saapui mulle
kuin sille, jok' ei ymmärrä, vaan kuulee.

Niin iki-ihastuin ma lauluun tuohon,
mua ettei mikään siihen saakka ollut
sitonut kahleilla niin suloisilla.

Puheeni ehkä rohkealta tuntuu
ja hylkivältä silmäin hurmaa, jotka
on mulle lepo katsehen ja kaipuun.

Mut joka huomaa, että leimat kaiken
kauneuden yltyy ylemmäksi nousten
ja etten silmiään viel' ollut nähnyt,

suo anteeks, mistä itseäin ma syytän
syyn torjuakseni, ja myöntää totta
mun haastavan; näät täällä pyhä ilo

ei pääty, vaikka puhdistuu se nousten.


[171] Tuomas Akvinolainen oli puhuessaan seisonut kehässä, jonka sielut muodostivat ja jonka keskuksessa Dante ja Beatrice seisoivat; Beatricen puhe tapahtuu nyt päinvastoin keskuksesta kehään.
[172] »Totuuden toisen jne.»--Dante epäili kestääkö se valo joka autuaita verhoaa ikuisesti, ruumiiden ylösnousemuksenkin jälkeen yhtä voimakkaana.
[173] »Iäisen kasteen» = Jumalan armon antaman onnen.
[174] Danten kysymykseen vastaa Salomo (»valo valkein»). Hänen selityksensä on Tuomas Akvinolaisen opin mukaan seuraava: meidän valomme kestää ikuisesti ja sen voimakkuus on suhteessa kunkin ansioihin (rakkauteen); ruumiillisen ylösnousemuksen jälkeen me nautimme suurinta jumalallista armoa ja säteilemme senvuoksi kirkkainta valoa; mutta silloin on meidän näkömmekin voimistunut niin että kirkkainkaan valo ei rasita meidän silmiämme.
[175] Dante ja Beatrice ovat nousseet viidenteen l. Marsin taivaaseen. Siellä sielut muodostavat (kreikkalaisen) ristin, jonka haarat ovat yhtä pitkät. Sielut ovat uskonmarttyyrejä ja Dante luettelee niistä muutamia Parat. XVIII.
[176] Linnunrata oli Dantelle samoinkuin yleensä keskiajan oppineille ratkaisematon arvoitus. Itse hän _Convitossaan_ (II: 15) esittää ne eri tulkinnat, jotka aikojen kuluessa tälle ilmiölle oli annettu: taru Phaetonista, Pytagoraan oppi, jonka mukaan aurinko kerran oli suistunut radaltaan jättäen jälkeensä tämän valovyön, edelleen Aristoteleen, Anaksagoraan ja Demokritoksen mielipiteet ja vihdoin se kansanluulo, että linnunrata oli määrätty olemaan öisin oppaana niille, jotka olivat pyhiinvaellusretkellä apostoli Jakobin pyhättöön Compostelassa Galiciassa (josta johtunee linnunradan keskiaikainen nimitys _Galassia_, jota Dantekin käyttää).
[177] »_Nouse, voita_» = Kristukselle tarkoitetut hymnin sanat, joiden alkuperä on tuntematon.
[178] Dante tahtoo osoittaa, ettei sielujen laulu ollut saanut häntä unohtamaan Beatricen silmien kauneutta.

<<< list operone >>>